Tasan 3 vuotta akillesjännevammasta

Lauantai 10.3.2018 klo 12:45, Jyväskylä.

Vasemman jalan akillesjänne sanoi: "NAPS!". 

Tilanne sattui eräillä vuosittaisilla virkistyspäivillä, joilla osallistujia on yleensä reilut 15 henkilöä ja joka kerta on vaihtuva urheilulaji. Tällä kertaa se oli parkour. Pääsimme kokeilemaan ohjaajan opastuksella rataa, jossa oli monenlaisia esteitä. Yhdessä esteessä ponnistusvoima oli liikaa vasemmalle jalalle. Juoksin ylös kaltevaa ramppia, jonka päällä piti ponnistaa kaikin voimin ylös n. 3 metrin korkeudessa olevalle tasanteelle. 

Jänne napsahti aivan yllättäen poikki. Se kirjaimellisesti napsahti, koska kuulin kovan äänen todella selkeästi. Monet akillesjänteen teloneet ovat sanoneet samaa. Rampilta alas tullessani seisominen loukatulla jalalla ei enää onnistunut. Aluksi arvelin revähdystä, mutta mm. ohjaaja tiesi heti vamman ja osasi jopa hieman tsempatakin: kyllä siitä vielä ehjä jänne tulee.

Elämäni ensimmäinen ambulanssikyyti oli tosiasia. Matkalla Jyväskylän keskussairaalaan kerroin ensihoitajalle mm. kuinka olin pari kuukautta aiemmin hommannut uuden gravel-pyörän, joka kiiltävänä odottaa kotona lenkitystä. Voi voi, mitäs läksit! Rapatessa roiskuu.

Sairaalassa pääsin muutaman tunnin odottelun jälkeen jalan ultraäänikuvaukseen. Lääkäri totesi tuolloin jänteen olevan poikki, mutta pieneltä osin vielä kiinni. Voisiko jänteen katkeamista verrata esim. lasikuituisen sauvan katkeamiseen? Sauvalla ei voi hiihtää, mutta säikeet pitävät katkenneen kohdan kiinni. Jotenkin näin. Tällainen kuva jänteen katkeamisesta minulle jäi. Ultrauksen jälkeen aloitettiin kipsaus, jännettäni ei siis leikattu. Jalka asetettiin epämiellyttävään korkokenkäasentoon. Kipsauksen jälkeen pääsin vihdoin pois sairaalasta, keppien varassa tietenkin. Sairaalassa oloni aikana virkistyspäiväporukka oli käynyt mm. kylpylässä ja syömässä. Tilataksiin kinkatessani sain tsemppiaplodit! Kyseessä oli ensimmäinen virkistyspäiväkipsi ja ambulanssikyyditys. Ensiapureissuja on kyllä aiemminkin ollut muttei näin "vakavaa".

Tuon kohtalokkaan viikonlopun jälkeen alkoi elämä kipsin ja keppien kanssa. 2 viikkoa meni onneksi suht nopeasti mm. netflixiä seuratessa ja akillesjänteen teloneiden blogeja selatessa. Kipsin irroittamisen jälkeen sain jalkaani ortoosonin, jonka avulla jänteen kuntoutus pikkuhiljaa aloitettiin. Ortoosi on massiivisen laskettelumonoa muistuttava laitos, joka kiristetään jalkaan velcroremmeillä. Sisäosa on kuin iso villasukka, johon pumpataan ilmaa tukemaan  säärtä. Kun viikot etenee ja jänne pikkuhiljaa toipuu, ortoosin kulmaa säädetään asteittain lopulta lähelle 90 asteen kulmaa.

Kuntoutuksen loppupuolella pystyin jo kävelemään ortoosin kanssa ilman keppejä ja kevätaurinkokin alkoi mukavasti lämmitämään. Tunnelin päässä oli siis valoa! Lopulta tuosta ei mennyt kovin kauaa kun kuljin jo ilman ortoosia ja kävely onnistui hitaasti, mutta kankeasti.

Fysioterapeutti kertoi pyöräilyn olevan yksi parhaimpia kuntoutusmuotoja akillesjännevammoissa. Onneksi sain viriteltyä pyöräni trainerille ja ensimmäiset sisäpyöräilykilometrit poljin jo alle kuukauden sisällä loukkaantumisestani. Ortoosin kanssa polkeminen vaatii melkoista harjoittelua, päkiäosa on lähes tuplasti normaalin pyöräilykengän kokoinen.

Huhtikuu meni vielä reilusti traineriajossa, mutta toukokuun puolessa välissä pääsin jo ulos pyöräilemään. Kieltämättä fiilikset oli korkealla kun edes jonkinlaista pyöräilyä pystyi tekemään ulkona. Eihän jänne ollut vielä lähellekään kunnossa, mutta enimmäkseen oikealla jalalla polkeminen onnistui joten kuten. Muutamien pyörälenkkien jälkeen voimaa alkoi tulla vasempaankin jalkaan. Kävely ei olisi tullut kysymykseen, mutta pyörällä pääsin yllättävänkin pitkiä matkoja kulkemaan. Jännä juttu siinä mielessä, että rengasrikon sattuessa olisi tullut pattitilanne: en olisi voinut kävellen palata kotiin! Hyvin renkaat ja ketjut sitten lopulta kestivät, joka lenkillä pääsin ajamalla perille saakka.

Kilometritavoite vuodelle 2018(=2018 km) tuntui huhtikuussa vielä melko kaukaiselta ja koko jänteen kuntoutumisenkin kanssa olin epäileväinen. Lokakuun puoleen väliin mennessä olin kuitenkin saanut tuon 2018 km kasaan. Pakko nostaa itselle hattua, koska suurimman osan kesästä jänne oli vielä heikkokuntoinen ja osittain voimaton. Asiaan saattoi vaikuttaa myös uusi pyörä, jolle oli mukava saada kilometrejä.

Muistan vielä 3 vuotta sitten ensimmäiset päiväni kipsi jalassa ja halusin saada vinkkejä facebookin maantiepyöräilyryhmästä kuntotukseen liittyen. Joku ryhmässä kertoi teloneensa joskus oman jänteensä ja sanoi ettei jänne tule enää entiselleen vaan tulee aina olemaan tervettä jännettä heikompi. Jotkut kertoivat myös ettei konservatiivisella hoidolla jänne tule leikattua jännettä paremmaksi. Hyviä vinkkejä ja tsemppiviestejä tuli, mutta vaikeaa omalla kohdallani sanoa olisiko leikkaus ollut parempi vaihtoehto. Sen olen huomannut ettei vaurioitunut jänne veny yhtä hyvin kuin terve jänne kun niitä vertaa keskenään. Voimantuotossa en ole huomannut merkittävää eroa ja kun en wattipolkimia ole ikinä käyttänyt, ei dataa voi oikein analysoidakaan.

Kuntoutusmielessä joka tapauksessa pyöräilytaustani oli tässä tapauksessa parantava tekijä. Kokonaisuudessaan toipumiseen meni vuoden verran aikaa. Ensimmäiset juoksuaskeleet otin puoli vuotta loukkaantumisesta. Jänteen napsahtaminen on vieläkin tuoreessa muistissa ja pyrin silloin tällöin varomaan sitä, mutta onneksi mitään kovin kovaa kolausta ei vamma onneksi jättänyt.

Jotakin vinkkiä lopuksi? 

Jos akillesjänteesi katkeaa, älä vaivu epätoivoon. Kyllä siitä vielä jalka tulee!